Suuri illusioni on Mika Waltarin kirjallisen uran pelinavaus, eräänlainen itsetilitys nuoren kirjailija-alun omasta murroskaudesta kaksi-kolmekymmenluvun vaihteessa.
Tarinassa liikuskellaan tuon ajan intellektuellien ympyröissä.
Kaikki ns. kielletty, jazz, huumeet, mystiset salakapakat ja okkultismi vetivät kaksi-kolmekymmentäluvun kapinoivaa nuorta älymystöä puoleensa.
Kun meikäläisiä, alta kolmekymppisiä, himottaa päästä näkemään New York, tuon ajan nuorisoa kiehtoivat Pariisi ja Konstantinopoli. Onnellisia ne, joilla oli varaa ja tilaisuus päästä pois ahdasmielisestä Suomesta, elää vapaasti, kokea; saada rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Suuri illusioni on upeasti toteutettu kolmiodraama.
Se on kertomus rakkaudesta, unelmasta, mustasukkaisuudesta ja pettymyksestä.
Mika Waltari on aina pannut lukijansa miettimään syntyjä syviä. Eikä sitä seikkaa voi välttää myöskään Suuren illusionin elokuvaversiossa.
Sitäpaitsi, vain harvasta suomalaisesta elokuvasta voi sanoa, että sen katsominen kuuluu yleissivistykseen.
Suuren illusionin kohdalla voi. Sitä ei käy kieltäminen.